Kun sankarit purjehtivat maailman ympäri

Olin 13-vuotias, kun 1989–1990 Whitbread Round the World Race purjehdittiin.

Tietoa ei tullut paljoa. Ei ollut nettiä, ei reaaliaikaista seurantaa, ei somea. Oli joitain lehtijuttuja, esimerkiksi VENE-lehdessä. Telkkarista tuli legikooste, joka nauhoitettiin VHS:lle. Ja sitä katsottiin. Uudestaan. Ja uudestaan.

Belmont Finland 2.
Martela O.F.
Union Bank of Finland.

Ne nimet täyttivät silloin koko maailman.

Ne miehet olivat sankareita. Ei siksi, että olisin tuntenut heitä. Vaan siksi, että he olivat siellä, missä meri on iso. Siellä, missä ei ole katsojia. Siellä, missä ei voi hypätä pois. Siellä, minne itsekin halusin päästä.

Luin kisasta kaiken, mitä sain käsiini. Säästin lehdet, joissa oli pienikin artikkeli. Se tieto, joka tihkui, oli arvokasta. Se tuntui kaukaiselta, suurelta ja jännittävältä. Sellaiselta, joka saa aikaan poltetta.

Nyt, lähes 40 vuotta myöhemmin, luin Ville Valtosen omakustanteisen lokikirjan tuosta kisasta. Keulamiehen arkea vahti kerrallaan. Ei sankaripuhetta. Ei suuria julistuksia. Vaan kylmää, märkää, raskasta ja välillä yksitoikkoista työtä.

Se kirja olisi ollut silloin kultaakin arvokkaampi.

Ei vain siksi, että siinä olisi ollut enemmän tietoa.
Vaan siksi, että siinä on se arki.

Se, mitä 13-vuotias ei vielä ymmärtänyt – mutta juuri se olisi kiinnostanut eniten.

Mitä siellä veneessä oikeasti tehdään.
Miten vahdit vaihtuvat.
Mitä termit tarkoittavat.
Miten arki kulkee, kun meri ei ole elokuvakohtaus vaan työpäivä.

Kisan jälkeen UBF teki joitain PR-purjehduksia. Mun isobroidi oli radiossa töissä ja onnistui hankkimaan meidät sitä kautta yhdelle iltapurjehdukselle. Muistan sen vieläkin.

Oli käsittämättömän hienoa päästä samalle kannelle niiden miesten kanssa, joita oli katsellut VHS-nauhalta ja lehdistä. Olla siinä veneessä, joka oli kiertänyt maailman. Haistaa se ja koskea siihen todellisuuteen.

Silloin maailma tuntui suuremmalta.

Nyt tietoa omista kiinnostuksen kohteista on saatavilla rajattomasti. Kaikesta näkee videon heti. Jokaisella veneellä on some-tiimi. GoProlla ja droneilla kuvattua action-pläjäystä löytää halutessaan sekunneissa.

Mutta jokin muukin on muuttunut.

Se etäisyys.
Se mysteeri.
Se tunne, että tuolla jossain tapahtuu jotain suurta, josta me saamme kuulla vain murto-osan.

Ehkä siksi tuo kirja pysäytti ja laittoi miettimään.

Se palautti sen ajan, kun meri oli vielä kaukana ja sankarit purjehtivat sinne, minne itse ei päässyt.

Siitä on lähes neljäkymmentä vuotta.
Mutta kun luin tuota lokikirjaa, olin hetken taas 13-vuotias.

Kiitos Ville Valtonen, että julkaisit lokikirjasi.
Se olisi ollut silloin kultaakin arvokkaampi.
Ja näköjään se on sitä vieläkin.

(Yläkuvassa Union Bank of Finland, Martela O.F. ja Belmont Finland 2 samassa kuvassa. Kuvaajan nimeä en valitettavasti tiedä. Kiitos kuvan ottajalle – ilmoittaudu ihmeessä, niin lisään nimen tähän.)